Jälkiviisauksia

Ajatusvapaa piirtely kahden kuukauden tiimoilta herätti aikansa hauduttuaan melko valaisevan huomion: nämä eivät ole todenmukaisia omakuvia. Eivät objektiivisesti eikä subjektiivisesti. Tarkoitus oli kyllä noudattaa mallikuviani niin kuin ne näen, mutta perheenjäseneni eivät valikoineet minun näköisekseni kuin muutamia valittuja. Ehkä vain pari kolme.

Mutta minähän se itse katselen itseäni eniten päivän aikana. Tietysti minä tiedän, miltä itse näytän!

Niin. No onko sekään sitten niin. Minä myös itse otin ja valikoin kuvat, mitkä halusin piirtää. Se on yhtä totuudenmukaista kuin mikä tahansa journalismikin. Jokin puoli ns. totuudesta - halusi tai ei - jää aina pois.

Oikeastaan pitävin vakio omakuvapiirtelyssä oli tarve nähdä itsensä kauniimpana. Jopa epäimartelevissa kuvissa, kuten:

tapahtui jonkinasteista kaunistelua ja pakkoa peitellä virheitä.

Ylläoleva alkaa olla jo melkeinpä härski toivekuva siitä, kuinka söpöltä näyttää. Kasvatuspsykologeille tämä on ihan tuttu ilmiö. Ihannoitu kuva ihmisen fyysis-motorisesta minäkuvasta ottaa konkreettisen visuaalisen muodon. Se on epärealistinen, eikä siihen ole paljoa mahdollisuuksia edes vaikuttaa. Mitä lie tämä kertoo itsearvostuksesta, kun sitä on niin epätoivoinen tarve pönkittää tällä tavalla.

Silloin kun kaunistelun vaade ei kohdistu omien piirteiden paranteluun, se näkyy pakossa tehdä edes teknisesti hyvää jälkeä: liikuttaa lyijykynää tavalla, joka muodostaa kauniit viivat ja oikeanlaiset varjostukset. Siinä ollaankin ammatillisen identiteetin pönkittämisen puolella.

Parasta tässä on se, että varmasti laittaisin julkisesti näytille (Facebookiin profiilikuvaksi tms.) juurikin jälkimmäisen näistä kuvista. "Tällainen minä olen," ihan kuin se vastaisi yhtään kenenkään kuvaa minusta. Kuva saattaa tietty jonkun mielestä vastata heidän mielikuvaansa minusta: hymyilevä, korillisesta koiranpentuja varttunut nöpönenä, mutta se vain kertoo sen, minkälaisen kuvan haluan muiden minusta saavan. Täyttä itseään kauppaavaa propagandaa.